Riikka Pulkkinen: Totta

Processed with VSCO with f2 preset
Riikka Pulkkinen: Totta
Otava 2010
333s.

Yhtenä hetkenä ihminen vain herää ja huomaa olevansa vanha. Astuu raitiovaunuun ja huomaa itselleen tarjottavan paikkaa istua. Enhän minä ole rampa, hän ajattelee. Ja tajuaa sitten: mutta minä olen vanha.

Totta on Riikka Pulkkisen toinen romaani ja minulle ensimmäinen Pulkkiselta lukemani kirja. Se kertoo syöpää sairastavasta Elsasta, joka haluaa palata sairauden loppuvaiheeksi kotiin ja nauttia vielä hetken elämästä. Samalla Elsan mies Martti ja tytär Eleonoora yrittävät tottua ajatukseen vaimon ja äidin haurastumisesta ja tulevasta poismenosta. Myös Eleonooran aikuiset tyttäret Anna ja Maria osallistuvat isoäitinsä auttamiseen ja erityisesti Anna nousee keskeiseen rooliin tarinassa Elsan kertoessa hänelle Eevasta. Naisesta, josta koko perhe on vaiennut kaikki nämä vuodet ja jonka elämään Annan on kovin helppo samaistua.

Aluksi Totta tuntui kovin rankalta kirjalta, sillä siinä liipattiin kovin läheltä omaa arkeani ja siinä taustalla pyörineitä teemoja: läheisen sairautta ja taistelua sitä vastaan. Pelkäsinkin hieman, että millainenkohan lukukokemus tästä tulee ja saanko kirjaa edes luettua. Rakastan kirjoissa realistisuutta ja samaistuttavuutta, mutta joskus liian läheinen aihe voi tuottaa hankaluuksia, sillä kirjoja lukiessa haluan hypätä hetkeksi pois omasta elämästäni ja upota johonkin toiseen tarinaan. Onneksi kirja kuitenkin imaisi mukaansa ja tarinaan Eevan mukana ilmestyneet toisenlaiset teemat veivät ajatuksia pois omasta elämästä ja sain uppouduttua kirjaan ja sen maailmaan.

Totta oli kaunis kirja. Sen kieli oli kaunista, muttei liian koristeellista, vaan helposti luettavaa. Kirja ja sen tarina tuntuivat viimeistellyiltä ja loppuun asti mietityiltä. Se kietoo hienosti useamman sukupolven tarinat yhteen ja tuo esille monia yhtäläisyyksiä, joita eri aikoina eläneet voivat elämistään löytää. Totta sisältää monenlaisia tunteita: surua, vihaa, iloa, katkeruutta ja onnea. Noin muutaman mainitakseni. Yhtä monenlaisia tunteita tämän kirjan lukeminen minussa herätti ja herättää yhä edelleen. Paljon tunteita ja ajatuksia, joita en edes osaa pukea sanoiksi.

– Minä en taida nähdä noiden elämänlankojen kasvavan. 
Eleonoora työnsi surun etäälle huokaisemalla.  Joskus he puhuisivat äidistä, huokaisisivat näin. Ensi vuonna omenankukkien aikaan he istuisivat puiden alla ja söisivät samoista aineksista koottua salaattia, sanoisivat: äiti olisi pitänyt tästä.
– Ehkä et. Mutta tulette ensi viikolla, kun ne ovat juurtuneet. Siinä ne kasvavat.
– Minut voisi haudata niiden alle.
– Äiti. Ei sinua haudata kukkapenkkiin.
– Luulen, että olisin onnellinen kukkapenkissä, äiti sanoi kepeästi.

Kirjan luettuani olin vaikuttunut, enkä tiennyt mitä sanoa tai ajatella. Oikeastaan fiilikseni kirjasta ovat edelleen melko samanlaiset ja siksi tämä blogitekstikin on saanut hetken odotella itseään. Ehkä lukuajankohtakin sattui olemaan minulle ja tälle kirjalle otollinen ja osasyynä siihen, että kirjasta kirjoittaminen tuntuu niin hankalalta. Pohdin pitkään neljän ja viiden tähden välillä ja aluksi annoinkin kirjalle vain neljä tähteä. Nyt tätä kirjoittaessa on kuitenkin alkanut tuntua siltä, että kyllä tämä kirja on omassa elämässäni juuri nyt viiden tähden arvoinen. Vahva suositus, mikäli et tätä paljon kehuja saanutta kirjaa ole vielä lukenut!

★★★

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s