Katja Kettu: Kätilö

Luin hetki sitten Ketun novellikokoelman Piipuhylly ja silloin muistelin kirjoittaneeni Kätilöstä arvostelun eräälle lukion äidinkielen kurssille. Nyt pääsiäisenä sain mahdollisuuden tutkia vanhaa kotikonettamme ja sieltähän tämä teksti löytyi, joskin muistoistani poiketen olinkin kirjoittanut lukupäiväkirjan enkä arvostelua. Ajattelin, että tämä teksti olisi hauska jakaa myös tänne blogiini ja siksipä tässä oliskin jokusen vuoden takaisia ajatuksia Kätilöstä.

 

LUKUPÄIVÄKIRJA

Katja Kettu – Kätilö

 

Ennen lukemista

Valitsin luettavaksi Katja Ketun kirjan Kätilö, koska se sattui löytymään jo valmiiksi kotimme kirjahyllystä. En ollut kuullut kirjasta aikaisemmin, mutta takakansi vakuutti minut ja lisäksi kirja oli saanut useamman palkinnonkin. Päädyinkin siis valitsemaan tämän. Minulla ei ole juurikaan odotuksia ennen kirjan lukemista, mutta toivon realistista tarinaa, koska kirjan kerrotaan perustuvan tosiasioihin. Minulle tuo mukavaa vaihtelua päästä lukemaan kirjaa ilman ennakko-odotuksia, koska usein lukemani kirjat ovat olleet jo pitkään lukulistallani ja silloin odotuksetkin ovat korkealla. Tavallaan saan aloittaa kirjan täysin puhtaalta pöydältä.

Ennen lukemista selailin hieman kirjaa ja huomasin sen koostuvan kuudesta osasta. Lisäksi kirjan takaa löytyy myös kartta tapahtumapaikoista sekä aikajana Lapin sodasta. Aion lukea aikajanan ennen kirjan aloittamista, koska en tiedä juurikaan kyseisestä sodasta ja kirja kuitenkin liittyy juuri kyseisen sodan tapahtumaan. Mielestäni aikajana on oikein hyvä ja ainakin itselleni positiivinen lisä kirjaan.

1 osa

Ensimmäinen osa alkoi Kuolleen Miehen merkinnöillä, joka oli mielestäni mielenkiintoinen aloitus. Seuraavalla sivulla pompataan kuitenkin jo uuden kirjoittajan merkintöihin ja siksi jäi hieman avoimeksi merkinnän tarkoitus ja se kuka Kuollut Mies on. Toivon ja uskonkin sen selviävän myöhemmin kirjan edetessä.

Muut kirjan alun tapahtumista sijoittuvat Petsamoon kesälle 1944. Kätilönä työskentelevä nainen (toisten kirjoittamissa merkinnöissä hänestä puhutaan villisilmänä) kertoo kuinka kohtasi ensimmäistä kertaa Johanneksen (Johann Angelhurst), komean saksalaissotilaan. Villisilmä ihastuu heti mieheen ja onkin iloinen, kun Johannes haluaa tehdä tästä haastattelun. Villisilmällä on jo mies Unto, joka on kuitenkin sodassa ja todennäköisesti myös kuollut. Villisilmä ei ole koskaan edes välittänyt miehestään ja onkin tämän kanssa lähinnä pakon takia. Niinpä kun hän kuulee Johanneksen saavan siirron muualle, tekee hän kaikkensa päästäkseen mukaan samaan paikkaan. He molemmat lähtevätkin Titovkaan vankileirille töihin.

Alussa tulee paljon uusia henkilöitä ja onkin hieman vaikea pysyä kärryillä kuka on kuka ja mikä heidän merkityksensä tarinalle on. Tärkeimmät henkilöt tuodaan kuitenkin mielestäni joukosta hyvin esille ja osa merkityksettömistä henkilöistä jää puolestaan taka-alalle. Tähän asti kirja on vaikuttanut mielenkiintoiselta, vaikka alussa päiväkirjamerkintöjen kirjoittajien vaihteleminen hieman sekoittikin minua.

2 osa

Toinen osan alkaa pienen hyppäyksen jälkeen, sillä heinäkuusta on siirrytty lokakuuhun. Villisilmä on päätynyt Kuolleen Miehen vuonolle ja olot ovat kurjat, ruokaa ei ole ja talvikin on tulossa. Villisilmä on pienessä mökissä aivan yksin ja haluaa pysytellä piilossa. Mikäli ymmärsin oikein, hän jopa haluaa muiden luulevan hänen kuolleen. Villisilmä on itse myös hyvin huonossa kunnossa, kasvot turmeltuneet, hampaat puuttuvat ja hiuksetkaan eivät kasva päästä. Tämä osa ei anna vastausta miksi hänelle on näin käynyt, mutta ainakin itselleni tuli kovin järkyttynyt ja hämmästynyt olo. Odotan kirjan kertovan vielä myöhemmin selitystä tälle.

Lokakuusta palataan vielä takaisin heinäkuuhun ja kerrotaan, kuinka Villisilmä mökille päätyi. He lähtivät kuljettamaan vankileirille tullutta ja siellä sairastunutta Lissua, naista Kätilön kotikylästä, kohti sairaalaa. Matkaan lähtivät yhdessä Jouni, Johannes ja Villisilmä. Jouni oli mies Villisilmän kotoa, joka naisen oli vankileirille auttanut. Hän on myös Lissun isä. Matkalla he ajavat kuitenkin kolarin. Kolmikko oli jättänyt Lissun hoitoon ja he lähtivät tarpomaan kohti määränpäätään. Perille ei kuitenkaan löydetä ja he päätyivätkin lopulta vuonolle. Villisilmä halusi olla mökissä Johanneksen kanssa kaksin ja loukkasikin Jounia niin kovasti, että tämä lähti pois.

Sodan kauheuksia kuvataan tapahtumien taustalla hienosti, mutta tarinan pääosassa on kuitenkin Villisilmä ja hänen ihastuksensa, tai oikeastaan syvä rakkautensa, Johannesta kohtaan. Kaukana putoavat pommit mainitaan, kuten myös yleinen nälkä ja puute, joka kaikkialla vallitsee. Vankileirin oloista annettiin myös melko karu kuva, mutta eiväthän ne oikeastikaan mukavia paikkoja olleet.

Pidän kirjan päiväkirjamaisesta kerronnasta, se tuo mielestäni tekstiin vielä lisää syvyyttä ja vaikuttavuutta. Tarinaan on myös helpompi eläytyä mukaan, tuntuu kuin saisi lukea jonkun toisen päiväkirjaa ja silloin tarina tuntuu paljon aidommalta. Tällä tavalla tarinaan on saatu vielä ripaus lisää sitä realistisuutta, mitä jo ennen lukemista toivoinkin.

3 osa

Johannes ja Villisilmä elelevät mökissä jonkin aikaa tyytyväisinä, kunnes kerran siivotessaan Villisilmä sattuu levittämään Johanneksen ottamat valokuvat ja alkaa tutkia niitä. Hän raivostuu eräästä kuolleista naisista otetusta kuvasta ja päätyy polttamaan kaikki kuvat tuota yhtä lukuun ottamatta. Johannes suuttuu tästä, eikä puhu enää Villisilmälle ja asuukin jopa ulkona veneen alla. Johanneksen merkinnöistä selviää, että hän ei ollut nähnyt kyseistä kuvaa aiemmin, joten kuva ei ollutkaan hänen ottamansa ja mies oli järkyttynyt kuvasta vähintään yhtä paljon kuin Villisilmäkin.

Elokuussa Jouni palaa takaisin mökille, hän on tullut hakemaan Johannesta ja Villisilmää takaisin leirille. Hänen autonsa on taas kunnossa ja heitä jo odotellaankin takaisin. Toisin kuin aluksi luulin, Villisilmä ei siis vielä päätynytkään Kuolleen Miehen mökille tuolla kesäisellä reissulla.

Villisilmä saa kuulla paluumatkalla, että Lissu odottaa lasta Johannekselle. Se saa hänet raivon ja ehkä hieman pettymyksenkin valtaan. Hän kuitenkin pyrkii peittämään tunteensa Lissulta. Lissun äiti Aune kuitenkin huomaa naisen käytöksen ja lupaa auttaa Villisilmää, mikäli Johannes on todella se mies jonka hän haluaa.

Villisilmän oikea nimi paljastuu vasta tässä kolmannessa osassa. Se on Fräulein Schwester. Nimeä ei juuri käytetä, mutta sen mainitsee vankileirin johtaja, kun Villisilmä ja Johannes palaavat takaisin. Minut nimi ehkä hieman yllätti, vaikken sitä juuri ollutkaan ajatellut. Villisilmän molemmat vanhemmat ovat kuitenkin suomalaisia, joten ehkä odotin nimeltäkin jotain perisuomalaisempaa.

Kuolleen Miehen rooli on myös alkanut pikkuhiljaa selvitä, mutta vielä ei hänen henkilöllisyytensä ole paljastunut. Kuollut Mies asui siis samassa mökissä, johon Villisilmäkin päätyi. Hän tulkitsi siellä sotilaiden salaisia viestejä ja piti niistä kirjaa, samalla kun hän myös kirjoitti muistakin tapahtumista ja ajatuksistaan kirjeitä tyttärelleen. Kuollut Mies oli tuntenut Johanneksen isän Fritz Angelhurstin, hän jopa nimitti miestä ainoaksi ystäväkseen.

4 osa

Kaikki meni Villisilmän osalta vankileirillä niin hyvin kuin siellä nyt voin vain mennä, kunnes tuli syyskuun neljäs. Päivä jolloin Suomi ja Neuvostoliitto solmivat aselevon. Samoihin aikoihin Villisilmä myös huomaa olevansa raskaana, vaikka sen piti olla mahdotonta. Hän on samalla iloinen tietäessään odottavansa Johanneksen lasta, mutta myös hieman peloissaan, koska leirin olot alkavat heikentyä. He kuitenkin tekevät Johanneksen kanssa sopimuksen, että sodan jälkeen mentäisiin naimisiin. Merkkinä tästä he tekevät polttomerkit käsiinsä ja sopivat tapaavansa Kuolleen Miehen vuonolla, mikäli he eroon joutuisivat.

Tässä osassa ei vielä kerrota varsinaisesta alamäestä, joka aselevosta alkoi, mutta viitteitä siihen on. Vankileirin johtaja ei kutsu häntä enää yhtä kunnioittavasti Fräulein Schwesteriksi kuin ennen ja Jounikin yrittää naista leiriltä pois hakea. Villitytön suojatti kolttatyttö Masha joutuu myös osalliseksi Operaatio Navettaa. Se oli salanimi navetassa tapahtuvalle toiminnalle, jossa vankileirillä työskentelevät miehet ja osa ns. luottovangeista käyttivät naisia hyväkseen.

Kirja etenee ajoittain hieman sekalaisesti, sillä kuukausien välillä tehdään suuriakin hyppäyksiä. Olen huomannut, että kirjassa kerrotaan tapahtumia kesältä eteenpäin ja aina muutama kappale kertookin lokakuusta Kuolleen Miehen vuonolta. Nämä jaksot ovat osien keskellä hieman hankalia ja niistä on vaikea kirjoittaa, mutta kun mennään eteenpäin tapahtumat kerääntyvät yhteen ymmärrettäviksi osiksi. Toisaalta kirjoitustyyli on mielenkiintoinen, mutta lukupäiväkirjalle se on mielestäni ehkä hieman hankala.

5 osa

Tämän osan alussa kolttatyttö karkaa ja Villisilmää syytetään tapahtuneesta. Hänetkin viedään Operaatio Navettaan. Nyt selviää viimein toisessa osassa ilmi tullut hampaiden puuttuminen ja hiusten kasvamattomuus. Hampaat lyötiin rangaistuksena pois ennen navettaan vientiä, sillä mahaa nainen halusi suojata raskautensa takia ja hiukset revittiin irti. Naisten hiuksista kudotaan sukankärkiä ja muita käyttötavaroita sodassa oleville miehille.

Osassa selviää myös Aunen ja Villisilmän sopimus. Lissu tuli leirille Villisilmän hoitoon ja tämä lupasi auttaa parhaansa mukaan. Todellisuudessa Villisilmä poisti Lissun kohdusta sikiöt (Lissu odottikin kaksosia) ja poltti ne. Hän piti tekoa Saatanan ilmentymänä, mutta ei osannut katua sitä, sillä hän oli valmis tekemään mitä vain pitääkseen Johanneksen itsellään. Tällaisistakin teoista huomaa kuinka paljon Villisilmä Johanneksesta välitti. Miehen voi sanoa olleen jopa hieman pakkomiellekin tälle, sillä melko pahoihin tekoihin hän oli tämän vuoksi valmis ryhtymään. Varsinkin tässä vaiheessa tarinaa, kun aselepo on solmittu ja saksalaissotilaiden kartoittamisen Suomesta on määrä alkaa, voi Villisilmää pitää jopa hieman tyhmänä. He ovat Johanneksen kanssa eri puolilla sotaa, mutta niinhän sitä sanotaan, että rakkaus on kestää kaiken. Tämä taitaa olla yksi osoitus siitä.

Kuolleen miehen henkilöllisyys on myös vihdoin selvinnyt, hän on Villisilmän isä. Aikaisemmista osista olen ymmärtänyt, että Kuollut Mies on todellakin kuollut, mutta nyt selviää hänen olevan hengissä. Villisilmä tapaa miehen, mutta ei ole uskoa tätä isäkseen. Hänen naama on täysin palanut, eikä häntä sen vuoksi voisi edes tunnistaa. Villisilmä oli järkyttynyt tavatessaan isänsä, joka oli hänet hylännyt. Hän lähti ripeästi pois paikalta, mutta hetken kuluttua hän olikin taas tyytyväinen – olihan hänellä taas isä.

Olin alkanut hieman aikaisemmin jo pohtia voisiko Kuollut Mies peräti olla Villisilmän isä ja olikin hauska huomata, että olin osunut oikeaan. Tämä yhteys tuo heti suuremman merkityksen Kuolleen Miehen merkinnöille, sillä tämän kirjoittamat kirjeet oli osoitettu Villisilmälle. Kirjoituksista huomaa, että hän todella välittää tyttärestään, vaikka on tämän joutunutkin hylkäämään. Hän kuitenkin hylkäsi lapsensa sodan takia ja suojellakseen tätä.

6 osa

Villisilmän ja Johanneksen lapsi syntyy Tammikuussa. Lapsi on tyttö ja saa nimekseen Helena. Villisilmä on mökissä yksin synnytyksen koittaessa ja on varma hänen ja lapsen kuolevan mökkiin keskelle kylmää talvea. Helmikuun toinen päivä Johannes kuitenkin saapuu mökille ja kirja loppuu kauniisiin sanoihin, ”Olemme jälleen yhdessä. Nyt minulla ei ole muuta kerrottavaa.” Kaikki on taas hyvin.

Kirjan jälkisanat on kirjoittanut Helena Angelhurst, joka kertoo olevansa Johanneksen lapsenlapsi. Hänen isoäitinsä ja – isänsä löydettiin surmattuina mökistä nimettömän vihjeen perusteella ja vuonna 2008 Björne Asbjørn tunnusti kuolinvuoteellaan teon. Hän oli kuitenkin vienyt heidän tyttärensä, eli tämän jälkisanojen kirjoittaja äidin, Jouni ja Heta Näkkälän huomaan. Heillä oli myös ottolapsi Masha Näkkälä, josta löytyy merkintöjä 1980-luvulta, jolloin Masha oli opiskellut lääketieteellisessä tiedekunnassa Tampereella.

Kirjan päähenkilöstä, eli Helenan isoäidistä, siis hänen kuvaukseensa sopivasta henkilöstä ei löydy minkäänlaisia merkintöjä kirkonkirjoista, sairaalan arkistoista talvisodan ajalta tai Punaisen Ristin ja Lotta Svärdin toimitsijalistoilta. Ikään kuin häntä ei olisi koskaan ollutkaan. Henkilö on siis kirjailija Katja Ketun täysin itse kehittämä, vaikka monet muut henkilöt tarinassa ovat todellisia.

Viimeinen osa oli muita lyhyempi ja sisälsi vain muutaman melko lyhyen merkinnän. Niiden avulla tarina kuitenkin sai hienon, koskettavan ja jopa melko traagisenkin lopun. Erityisesti pidin jälkisanoista, koska ne antoivat lisää tietoa tarinasta ja kirjan synnystä. Jälkisanojen kautta ymmärsi myös kuinka todellisesta tarinasta oli kyse.

Lukemisen jälkeen

Kirjan luettuani minulle jäi hieman haikea ja tyhjä olo. Olisin halunnut lukea tarinaa vielä paljon lisää ja se on merkki siitä, että luettu kirja oli hyvä. Pidin kovasti Ketun tavasta kirjoittaa, seassa oli paljon murretta ja saksankielisiä sanoja. Välillä sanavalinnat olivat myös melko rajuja tai oikeastaan ronskeja. Ne kuitenkin sopivat juuri tähän tarinaan aivan loistavasti kuvaten oikeiden ihmisten kieltä pohjoisessa tuohon aikaan.

Ainut toiveeni oli saada lukea realistinen tarina ja kuten jo monessa kohtaa olen todennut, mielestäni tämä tarina oli sellainen. Tietysti välillä tuntui melko hirvittävältä lukea sodan kauheuksista ja vankileirien oloista, mutta ne ovat kuitenkin olleet täyttä totta monille ihmisille. En ole aiemmin tainnut lukea mitään sotaan liittyvää ja tässäkään ei itse sota kaiken pääkohtana ollut. Tämän jälkeen minulle kuitenkin heräsi tunne, että täytyisi lukea lisää aiheesta kertovia kirjoja. Ne ovat kuitenkin hyvä ja mielenkiintoinen tapa saada lisätietoa.

Huomasin myös, että kirjasta on tulossa ensi vuonna elokuva. Haluan ehdottomasti mennä sen katsomaan, vaikka harvoin elokuva kykenee olemaan yhtä hyvä kuin kirja. Mielestäni on kuitenkin mielenkiintoista nähdä millaisen version ohjaaja tästä on tehnyt ja mitä kohtia hän on elokuvaan valinnut.

Riikka Pulkkinen: Totta

Processed with VSCO with f2 preset
Riikka Pulkkinen: Totta
Otava 2010
333s.

Yhtenä hetkenä ihminen vain herää ja huomaa olevansa vanha. Astuu raitiovaunuun ja huomaa itselleen tarjottavan paikkaa istua. Enhän minä ole rampa, hän ajattelee. Ja tajuaa sitten: mutta minä olen vanha.

Totta on Riikka Pulkkisen toinen romaani ja minulle ensimmäinen Pulkkiselta lukemani kirja. Se kertoo syöpää sairastavasta Elsasta, joka haluaa palata sairauden loppuvaiheeksi kotiin ja nauttia vielä hetken elämästä. Samalla Elsan mies Martti ja tytär Eleonoora yrittävät tottua ajatukseen vaimon ja äidin haurastumisesta ja tulevasta poismenosta. Myös Eleonooran aikuiset tyttäret Anna ja Maria osallistuvat isoäitinsä auttamiseen ja erityisesti Anna nousee keskeiseen rooliin tarinassa Elsan kertoessa hänelle Eevasta. Naisesta, josta koko perhe on vaiennut kaikki nämä vuodet ja jonka elämään Annan on kovin helppo samaistua.

Aluksi Totta tuntui kovin rankalta kirjalta, sillä siinä liipattiin kovin läheltä omaa arkeani ja siinä taustalla pyörineitä teemoja: läheisen sairautta ja taistelua sitä vastaan. Pelkäsinkin hieman, että millainenkohan lukukokemus tästä tulee ja saanko kirjaa edes luettua. Rakastan kirjoissa realistisuutta ja samaistuttavuutta, mutta joskus liian läheinen aihe voi tuottaa hankaluuksia, sillä kirjoja lukiessa haluan hypätä hetkeksi pois omasta elämästäni ja upota johonkin toiseen tarinaan. Onneksi kirja kuitenkin imaisi mukaansa ja tarinaan Eevan mukana ilmestyneet toisenlaiset teemat veivät ajatuksia pois omasta elämästä ja sain uppouduttua kirjaan ja sen maailmaan.

Totta oli kaunis kirja. Sen kieli oli kaunista, muttei liian koristeellista, vaan helposti luettavaa. Kirja ja sen tarina tuntuivat viimeistellyiltä ja loppuun asti mietityiltä. Se kietoo hienosti useamman sukupolven tarinat yhteen ja tuo esille monia yhtäläisyyksiä, joita eri aikoina eläneet voivat elämistään löytää. Totta sisältää monenlaisia tunteita: surua, vihaa, iloa, katkeruutta ja onnea. Noin muutaman mainitakseni. Yhtä monenlaisia tunteita tämän kirjan lukeminen minussa herätti ja herättää yhä edelleen. Paljon tunteita ja ajatuksia, joita en edes osaa pukea sanoiksi.

– Minä en taida nähdä noiden elämänlankojen kasvavan. 
Eleonoora työnsi surun etäälle huokaisemalla.  Joskus he puhuisivat äidistä, huokaisisivat näin. Ensi vuonna omenankukkien aikaan he istuisivat puiden alla ja söisivät samoista aineksista koottua salaattia, sanoisivat: äiti olisi pitänyt tästä.
– Ehkä et. Mutta tulette ensi viikolla, kun ne ovat juurtuneet. Siinä ne kasvavat.
– Minut voisi haudata niiden alle.
– Äiti. Ei sinua haudata kukkapenkkiin.
– Luulen, että olisin onnellinen kukkapenkissä, äiti sanoi kepeästi.

Kirjan luettuani olin vaikuttunut, enkä tiennyt mitä sanoa tai ajatella. Oikeastaan fiilikseni kirjasta ovat edelleen melko samanlaiset ja siksi tämä blogitekstikin on saanut hetken odotella itseään. Ehkä lukuajankohtakin sattui olemaan minulle ja tälle kirjalle otollinen ja osasyynä siihen, että kirjasta kirjoittaminen tuntuu niin hankalalta. Pohdin pitkään neljän ja viiden tähden välillä ja aluksi annoinkin kirjalle vain neljä tähteä. Nyt tätä kirjoittaessa on kuitenkin alkanut tuntua siltä, että kyllä tämä kirja on omassa elämässäni juuri nyt viiden tähden arvoinen. Vahva suositus, mikäli et tätä paljon kehuja saanutta kirjaa ole vielä lukenut!

★★★

Katja Kettu: Piippuhylly

Processed with VSCO with c1 preset
Katja Kettu: Piippuhylly
WSOY 2013
236s.

Katja Kettu on kivunnut yhdeksi lempikirjailijakseni luettuani Kätilön ja Yöperhosen. Niinpä olikin korkea aika lukea lisää Ketun tuotantoa ja nappasin kirjastosta mukaani Piippuhylly -novellikokoelman. Erityisesti kiinnostukseni herätti kirjan esittelytekstissä oleva maininta siitä, että Kätilön henkilöitä esiintyy myös tässä kokoelmassa. Tietysti vähän jännittikin hypätä tuttujen henkilöiden pariin, sillä pahimmassa tapauksessa tällaiset jatkot voivat muuttaa edellisenkin tarinan tulkintaa.

”Opin, että yhdestä maailman pisteestä saattaa kertoa kaikki tarinat. Tähän olen liittänyt vain murto-osan niistä. Nämä ovat kertomuksia alkumerestä ja tulikuumasta hiekasta. Fosforinhohtoisista kaloista, siitä kuinka ihmisen rakkaus voi olla yhtä ehdotonta kuin lapinkoiran lempi. Näissä tarinoissa kuljetaan Afrikan orjalaivoissa, Rion faveloissa, Volgan mutkassa Tsheremissien mailla ja vallankumousta edeltäneessä Pietarissa, Berliinin kristalliyössä. Ne kertovat rakkaudesta ja sen kaipuusta, sätkimisestä ja uskollisuudesta.”

Tuntuu kovin vaikealta lähteä purkamaan sanoiksi ajatuksiani tästä novellikokoelmasta. En tiedä mistä se johtuu, mutta yritetään kuitenkin. Ensinnäkin pidin Piippuhyllystä kovasti. Kätilöstäkin tuttu Pietari Kutila eli palonaama on kerännyt elämänsä aikana piippuja ja kertoo nyt kymmenen tarinaa piippujen takaa. Hän kirjottaa tarinoita muistiin lahjana tyttärelleen. Tarinat kuljettavat ympäri maailmaa Kuolleen Miehen vuonolta aina Berliinin ja Rion kautta orjalaivalle.

Sen lisäksi, että novelleista bongasi tuttuja henkilöitä Kätilöstä, löysin yhteyksiä myös kirjan eri novellien sekä todellisten historian tapahtumien väliltä. Kettu osaa yhdistää nämä eri tekijät taitavasti saaden kokoon yhtenäisen novellikokoelman, mutta silti jokainen novelli säilyy omana tarinanaan. Muutaman kerran päädyin myös googlailemaan joitakin historian henkilöitä tai tapahtumia, sillä oma historiantuntemukseni on toisinaan valitettavan puutteellista. Novelleja voi kuitenkin lukea ilman tietoa historian tapahtumista, mutta ainakin itseäni nämä tarinat innostivat selvittämään niiden taustoja. Kiinnostuksen herättäminen historiaa kohtaan on kuitenkin minun mielestäni vain positiivinen asia, joten siitä pisteet myös Ketulle.

Jokainen novelli on omalla tavallaan hieno ja niiden muodostama kokonaisuus onkin ehkä tämän kokoelman paras puoli. Novellit olivat juuri sopivan pituisia tarinaan uppoutumiseen, joskin muutamaan olisin voinut paneutua vielä syvemminkin. Omiksi suosikeikseni nousivat ensimmäinen novelli Kristalliyö, jossa Pietari on vierailulla ystävänsä Fritz Angelhurstin luona 30-luvun lopun Berliinissä sekä loppupuolen Mulukukka, jossa päästään vahvimmin mukaan Kätilön tarinaan. Ja osansa kehuista ansaitsee myös jo aiemmin lukemissani teoksissa tutuiksi tullut Ketun kieli. Se on tunnetusti varsin rajua, mutta samaan aikaan myös niin ihanaa ja puoleensavetävää.

Piippuhylly herätti minussa vahvan tahdon lukea Kätilö uudestaan ja samalla palata niihin lukukokemuksiin, joita Kätilö minussa herätti. En kuitenkaan lue kovin usein kirjoja uudestaan, sillä lukemattomiakin kirjoja tuntuu olevan niin paljon edessä. Ehkä ensimmäisenä helpotuksena voisin koittaa etsiä lukioaikaisen kirja-arvosteluni Kätilöstä ja palata sen kautta omiin ajatuksiini. Ja pian voisin lukea lisääkin Kettua. Surujenkerääjä ja Hitsaaja houkuttelisivat molemmat kyllä kovasti. Piippuhyllynkin tulen vielä joskus lukemaan uudestaan, sillä uskon novellien aukeavan eri tavalla uudella lukukerralla. Ja kuten jo ehkä yllä olevasta käykin ilmi, voin Piippuhyllyä suositella jokaiselle Kätilöstä pitäneelle.

Olen pikkuhiljaa yrittänyt päästä novellien maailmaan mukaan ja viimeistään nyt alkaa tuntua siltä, että kyllä novellitkin voivat olla minua varten. Välttelin niitä pitkän aikaa vain siitä syystä, että koulun äidinkieli oli tarjonnut minulle melko surkean kuvan novelleista ja niiden lukemisesta. Aina piti analysoida ties mitä piirteitä ja ainakin itseltäni se vei koko ilon. Nyt, kun olen alkanut lukea novelleja vapaasti, olen huomannut niiden olevan paljon muutakin kuin väkinäistä tulkintaa ja epätoivoista merkityksien etsimistä. On ihanaa, kun luettua novellia saa jäädä pohtimaan juuri siksi aikaa kuin itse haluaa, eikä tarinalle ole pakko etsiä mitään syvällisempiä merkityksiä. Saa vain nauttia lukemastaan. Jos jollain on suositella hyviä novelleja tai novellikokoelmia luettavaksi, kuulisin niistä mielelläni.

★★★

Anni Polva: Tiinalla on hyvä sydän

Processed with VSCO with c1 preset
Anni Polva: Tiinalla on hyvä sydän
Karisto 2002 (15. painos, 1.painos 1961)
146s.

En muista, kuinka alun perin tutustuin Anni Polvan Tiina -kirjoihin, mutta muistan minulla olleen listan, johon olin kirjoittanut kirjoja ylös ja sieltä aina viivasin yli lukemani kirjat. Rakkaus listoihin on siis ollut havaittavissa jo lapsena. Myös äitini on lukenut lapsena näitä kirjoja, joten on ihan mahdollista, että hän on minut Tiinojen pariin vinkannut. Sitäkään en muista pääsinkö koskaan listaani loppuun asti, mutta monen monta Tiinaa minä kyllä luin.

Tiinalla on hyvä sydän on sarjan kuudes kirja. Kaikkiaanhan kirjoja on julkaistu yhteensä huimat 29. Kesäloma on juuri alkamassa ja kouluun saapuu kirje, jossa Minna niminen nainen pyytää koulusta tyttöä muutamaksi viikoksi luokseen. Opettaja olettaa, että kirjoittaja on vanha ja avun tarpeessa. Kukaan muu tytöistä ei suostu lähtemään, joten Tiina lupautuu tehtävään. Niimpä hän matkustaa heti loman alettua maalle auttamaan vanhusta. Kylästä ei löydy ketään vanhaa ja sairasta Minnaa, mutta Miina sentään löytyy. Tiina ryhtyy avustamaan Miinaa ja vilpittömyydellään ja hyväuskoisuudellaan hän saakin Miinan asioita oikein mainioon järjestykseen. Lopulta selviää, että Tiinan olikin todellisuudessa tarkoitus mennä ihan toiseen taloon ja kerkeäähän Tiina muutamaksi viikoksi oikeaankin paikkaan.

”– Miinastapa minä hyvinkin ja Isolan emännästä ja tuosta äskeisestä isännästä. Sinä olet hoidellut heitä kuin paraskin lääkäri. Totta puhuakseni, paljon paremmin kuin moni lääkäri. Minä lastoitan katkenneita jalkoja ja puhkon märkiviä paiseita, mutta sinä hoidat menestyksellä kovettuneita sydämiä.
Tiina ei ymmärtänyt mitä mies tarkoitti, mutta sen silmistä näkyi, että se oli jotakin hyvää.”

Mielestäni kirja on erittäin hyvä oman aikansa kuvaus. Tiina elää yhdessä isän, äidin ja isoveljen kanssa. Isä käy töissä ja äiti hoitaa kotia. Veljen kanssa ollaan jatkuvasti hieman riitaisissa väleissä, mutta silti sisaruksilla on erittäin lämpimät välit. Tällainen ydinperhe on varmasi ollut 1960-luvun Suomessa juuri se tavoiteltu ja jollakin tavalla myös ihailtu perhemuoto. Sen sijaan Tiina, hieman vallattoman tyttönä on epäilemättä haastanut ajan normaalia kuvaa tytön roolista. Kirjassakin tulee monta kertaa esille, kuinka hän ei osaa pitää vaatteitaan siisteinä tai käyttäytyä aivan odotusten mukaisesti. Ei  Tiina kuitenkaan pahaa tarkoita missään vaiheessa, hän vain puolustaa omaa käsitystään oikeanmukaisuudesta ja jaksaa samalla uskoa kaikista ihmisistä hyvää.

En tiedä, kuinka suosittuja Tiinat nykypäivänä ovat, mutta sopivat kyllä mielestäni edelleen vallan hyvin luettaviksi. Kirjassa pohdittiin ja käsiteltiin hyvällä tavalla oikeudenmukaisuutta, kiusaamista ja ystävyyttä. Näin vanhempana kirjasta sai myös aivan uudenlaista näkökulmaa irti. Samaistuin myös joihinkin kohtiin kovasti ja ainakin Tiinan ja hänen veljensä välit toivat kovasti mieleen itseni ja veljeni lapsina. Voinkin suositella kirjoja kaikenikäisille.

”– Älä sitä nyt ihan yksinäsi halaa, hän torui isää, anna kun minäkin katson hiukan. Kappas vain, se on tainnutkin olla lihapatojen ääressä, koska on pyöristynyt ainakin viisi kiloa.
 – Itse sinä olet pyöristynyt, Tiina oli tarttua velipoikaa tukasta, mutta huomasi sitten, että se ei sopinut kotiintulotervehdykseksi.
– Näkyy sinullekin kasvaneen tällä ajalla kaksi parranhaiventa lisää, hän keksi sanoa. Riita oli sillä tasoitettu, sillä veljen suurin suru oli hänen karvaton leukansa.”

Mikäli kiinnostaa tutustua lisää Tiinoihin liittyviin juttuihin. Niin Yle julkaisi naistenpäivänä vuonna 1991 kuvatun kuusiosainen Tiina -sarjan, joka on nyt vuoden katsottavissa Areenasta. Lisäksi Elävästä arkistosta löytyy pätkä, jossa Anni Polva kertoo kirjojen synnystä. Kirjathan perustuvat osittain Polvan omiin kokemuksiin ja esimerkiksi Tiina on yhtä vallaton kuin hän itse oli lapsena.

Luetaanko tämä? -blogissa käynnistyi helmikuun alussa Lapsuuteni kirjasuosikit -haaste, johon tällä kirjalla osallistun. Itselläni on pyörinyt enemmän ja vähemmän aktiivisesti lapsuuden kirjasuosikkien uudelleenluku mielessä, joten haaste tuli oikein sopivaan aikaan. Oli ihana pyöriä kirjaston lasten- ja nuortenosastolla ja bongailla tuttuja kirjoja. Valinnanvaikeus meinasi iskeä, sillä olisi tehnyt mieli kantaa kotiin, vaikka kuinka monta lapsuudesta tuttua kirjaa. Seuraavaksi odotan vielä kotikaupunkini kirjastoon pääsyä, siellä fiilikset voivat olla vieläkin nostalgisemmat ja eiköhän joitain kirjoja löydy luettavaksi myös omasta hyllystä. Siispä takaankin, ettei tämä tule jäämään minun ainoaksi haastekirjakseni.

★★★