Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli

Processed with VSCO with c1 preset
Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli
Alkuteos. Bröderna Lejonhjärtä suom. Kaarina Helakisa
WSOY 2004 (24. painos, 1. painos 1973)
231s.

Astrid Lindgren tuskin kovinkaan paljon esittelyjä kaipaa, ainakin hänen nimensä uskoisin olevan tuttu lähes jokaiselle. Ja jos nimi ei vielä sano mitään niin ainakin hänen luomansa hahmot Peppi, Eemeli, Ronja Ryövärintytär ja Katto-Kassinen ovat varmasti tuttuja. Olen ollut lapsena valtava Peppi-fani ja myös muut Lindgrenin kirjat ovat olleet minulle tärkeitä. Lapsuuden kirjasuosikkeja etsiessäni löysin omasta hyllystä tämän Velejeni Leijonamielen, joka oli ehdottomasti otettava uudelleen luettavaksi. Nyt siis esittelyssä haasteen toinen kirja.

Veljeni Leijonamieli kertoo kahdesta veljeksestä: Joonatan ja Kalle (Korppu) Leijonasta. Kirjan alku on varsin surullinen, sillä Joonatan kuolee pelastaessaan kuolemansairasta veljeään palavasta talosta. Näin ensin Joonatan ja perästä Korppu päätyvät Nangijalaan elämään kuolemanjälkeistä elämää. Nangijalassa heitä odottaa seikkailu, jossa pelastettavana on koko Kirsikkalaakson kylä ja kukistettavana paha Tengil joukkoineen.

Veljeni Leijonamieli on itselleni kovin rakas kirja jo lapsuudesta ja nyt hieman vanhempana luettuna se on edelleen ihan yhtä ihana, mutta samalla myös surullinen ja uusia näkökulmia avaava. Esimerkiksi kirjan loppuratkaisu näyttäytyi nyt aivan erilaisessa valossa kuin pienempänä. Tosin hyvä niin, ei pienen lapsen tarvitsekaan ymmärtää, että kirjassa tehdään itsemurha. Hieman isompi sen sitten jo ymmärtää ja silloin sitä voidaankin jo pohtia ja asiasta puhua. Muutenkin kirjat ovat mielestäni loistava keino keskustella vaikeista asioista, kunhan muistaa kertoa lapselle, että kyseessä on satu ja kaikki ei pidä paikkaansa.

-Voi, Nangilima! Niin, Joonatan, Joonatan, minä näen valon! Minä näen valon!

Ymmärrän miksi tämä kirja jakaa valtavasti mielipiteitä, sillä varsin synkkiähän aiheita tässä kirjassa käsitellään, eivätkä kaikki pidä kirjaa lapsille niin hyvin soveltuvana. Omasta kokemuksestani kuitenkin näen tämän kirjan niin, että lapsi ymmärtää tarinaa ikäiselleen sopivalla tavalla ja käsittelee sitä myös sen mukaan. Toki kuolemat, pelottava Tengil ja lohikäärme Katla voivat antaa aihetta painajaisiin, mutta vastaavia juttuja löytyy niin monesta muustakin kirjasta tai elokuvasta etten näe tätä kirjaa yksistään minään pahana ja erityisen epäsopivana.

★★★

Mainokset

Riikka Pulkkinen: Totta

Processed with VSCO with f2 preset
Riikka Pulkkinen: Totta
Otava 2010
333s.

Yhtenä hetkenä ihminen vain herää ja huomaa olevansa vanha. Astuu raitiovaunuun ja huomaa itselleen tarjottavan paikkaa istua. Enhän minä ole rampa, hän ajattelee. Ja tajuaa sitten: mutta minä olen vanha.

Totta on Riikka Pulkkisen toinen romaani ja minulle ensimmäinen Pulkkiselta lukemani kirja. Se kertoo syöpää sairastavasta Elsasta, joka haluaa palata sairauden loppuvaiheeksi kotiin ja nauttia vielä hetken elämästä. Samalla Elsan mies Martti ja tytär Eleonoora yrittävät tottua ajatukseen vaimon ja äidin haurastumisesta ja tulevasta poismenosta. Myös Eleonooran aikuiset tyttäret Anna ja Maria osallistuvat isoäitinsä auttamiseen ja erityisesti Anna nousee keskeiseen rooliin tarinassa Elsan kertoessa hänelle Eevasta. Naisesta, josta koko perhe on vaiennut kaikki nämä vuodet ja jonka elämään Annan on kovin helppo samaistua.

Aluksi Totta tuntui kovin rankalta kirjalta, sillä siinä liipattiin kovin läheltä omaa arkeani ja siinä taustalla pyörineitä teemoja: läheisen sairautta ja taistelua sitä vastaan. Pelkäsinkin hieman, että millainenkohan lukukokemus tästä tulee ja saanko kirjaa edes luettua. Rakastan kirjoissa realistisuutta ja samaistuttavuutta, mutta joskus liian läheinen aihe voi tuottaa hankaluuksia, sillä kirjoja lukiessa haluan hypätä hetkeksi pois omasta elämästäni ja upota johonkin toiseen tarinaan. Onneksi kirja kuitenkin imaisi mukaansa ja tarinaan Eevan mukana ilmestyneet toisenlaiset teemat veivät ajatuksia pois omasta elämästä ja sain uppouduttua kirjaan ja sen maailmaan.

Totta oli kaunis kirja. Sen kieli oli kaunista, muttei liian koristeellista, vaan helposti luettavaa. Kirja ja sen tarina tuntuivat viimeistellyiltä ja loppuun asti mietityiltä. Se kietoo hienosti useamman sukupolven tarinat yhteen ja tuo esille monia yhtäläisyyksiä, joita eri aikoina eläneet voivat elämistään löytää. Totta sisältää monenlaisia tunteita: surua, vihaa, iloa, katkeruutta ja onnea. Noin muutaman mainitakseni. Yhtä monenlaisia tunteita tämän kirjan lukeminen minussa herätti ja herättää yhä edelleen. Paljon tunteita ja ajatuksia, joita en edes osaa pukea sanoiksi.

– Minä en taida nähdä noiden elämänlankojen kasvavan. 
Eleonoora työnsi surun etäälle huokaisemalla.  Joskus he puhuisivat äidistä, huokaisisivat näin. Ensi vuonna omenankukkien aikaan he istuisivat puiden alla ja söisivät samoista aineksista koottua salaattia, sanoisivat: äiti olisi pitänyt tästä.
– Ehkä et. Mutta tulette ensi viikolla, kun ne ovat juurtuneet. Siinä ne kasvavat.
– Minut voisi haudata niiden alle.
– Äiti. Ei sinua haudata kukkapenkkiin.
– Luulen, että olisin onnellinen kukkapenkissä, äiti sanoi kepeästi.

Kirjan luettuani olin vaikuttunut, enkä tiennyt mitä sanoa tai ajatella. Oikeastaan fiilikseni kirjasta ovat edelleen melko samanlaiset ja siksi tämä blogitekstikin on saanut hetken odotella itseään. Ehkä lukuajankohtakin sattui olemaan minulle ja tälle kirjalle otollinen ja osasyynä siihen, että kirjasta kirjoittaminen tuntuu niin hankalalta. Pohdin pitkään neljän ja viiden tähden välillä ja aluksi annoinkin kirjalle vain neljä tähteä. Nyt tätä kirjoittaessa on kuitenkin alkanut tuntua siltä, että kyllä tämä kirja on omassa elämässäni juuri nyt viiden tähden arvoinen. Vahva suositus, mikäli et tätä paljon kehuja saanutta kirjaa ole vielä lukenut!

★★★