Lisa Genova: Edelleen Alice

Processed with VSCO with f2 preset

Lisa Genova: Edelleen Alice
Alkuteos: Still Alice, suom. Leena Tamminen
WSOY 2010
280s.

Edelleen Alice on keikkunut lukulistallani jo pidemmän aikaa, viimeistään siitä asti kun kirjasta julkaistiin hyvin menestynyt elokuva. Elokuvan katsominen on houkutellut kovasti, mutta olen sellainen ihminen, että jos aion kirjan lukea niin haluan sen ehdottomasti tehdä ennen elokuvan katsomista. Niimpä elokuva on saanut odottaa vuoroaan, kun kirjankin lukeminen on hieman venynyt. Mutta onneksi vihdoin sain tämän luettua.

Kirja kertoo viisikymmpisestä Alice Howlandista. Alicella on kolme aikuista lasta ja mies sekä työ Harvardin yliopiston kognitiivisen psykologian professorina. Hän on menestynyt urallaan ja muutenkin Alice elää varsin normaalia elämää. Alice kuitenkin alkaa unohdella asioita, normaalit sanat eivät palaudu mieleen ja tututkin ympäristöt näyttävät niin vierailta, että hän eksyy kotimatkalla. Alice hakeutuu lääkäriin ja hänellä todetaan varhainen Alzheimerintauti.

”Kun yhdistän kaikki nämä tiedot toisiinsa, ne täyttävät todennäköisen Alzheimerintaudin kriteerit.”

Edelleen Alice kuvaa hienosti elämää Alzheimerin kanssa. Kirjoitinkin jo lukumaratonin postaukseen, että tavallaan kirjassa ei tapahtunut paljoakaan, mutta silti tapahtui ihan hurjasti. Mielestäni tämä kuvaa kirjaa hyvin. Kirja etenee melko rauhassa, eikä mitään kovinkaan erikoisia tai yllättäviä juonenkäänteitä tule vastaan. Se on kuitenkin tässä kirjassa vain ja ainoastaan hyvä asia. Lukija saa upota Alicen tavalliseen arkeen, jossa Alzheimer saa koko ajan enemmän ja enemmän valtaa. Lenkillä ei voikaan käydä enää yksin, jotta löytää varmasti takaisin kotiin, töitä on vähennettävä ja aina joku on kotona valvomassa tekemisiä.  Alicen arkielämän kuvaaminen toimi tässä kirjassa mainiosti.

Lisa Genova itse on Harvardin yliopiston neurotieteiden tohtori, joten myös näillä perusteilla kirjan voi uskoa olevan melko realistinen kuvaus taudin etenemisestä. Genovan asiantuntijuus näkyy myös tarkkoina kuvauksina aivoissa tapahtuvista muutoksista sekä niiden tutkimisesta. Tieteellisyyden voisi kuvitella olevan puuduttavaa ja liiallisina määrinä se olisi sitä varmasti ollutkin. Minusta Genova oli kuitenkin osannut tuoda varsin sopivan määrän faktatietoa tarinaan ja hän on tehnyt sen myös lukijalle ymmärrettävällä tavalla ilman, että tarina on kärsinyt.

Voin suositella kirjaa hyvillä mielin ihan kenelle tahansa. Varsinkin, jos lähipiirissä on Alzheimeria voi kirja luoda mahdollisuuden ikään kuin kurkistaa sairastuneen läheisen elämään. Miltä se tuntuu, kun pikku hiljaa asioita alkaa unohtua enemmän ja enemmän, eikä oikein mitään ole tehtävissä. Miten pahalta se voikaan tuntua, kun tietää olevansa kolmen lapsen äiti, mutta samalla ei muista edes heidän kaikkien nimiä.

Seuraavana odotankin sitten jännityksellä, onko elokuvassa saatu tuotua Alzheimer ja sen kanssa eläminen yhtä taidokkaasti esiin. Ainakin leffaa on kovasti kehuttu, joten odotukset ovat korkealla.

★★★

Katja Kettu: Piippuhylly

Processed with VSCO with c1 preset
Katja Kettu: Piippuhylly
WSOY 2013
236s.

Katja Kettu on kivunnut yhdeksi lempikirjailijakseni luettuani Kätilön ja Yöperhosen. Niinpä olikin korkea aika lukea lisää Ketun tuotantoa ja nappasin kirjastosta mukaani Piippuhylly -novellikokoelman. Erityisesti kiinnostukseni herätti kirjan esittelytekstissä oleva maininta siitä, että Kätilön henkilöitä esiintyy myös tässä kokoelmassa. Tietysti vähän jännittikin hypätä tuttujen henkilöiden pariin, sillä pahimmassa tapauksessa tällaiset jatkot voivat muuttaa edellisenkin tarinan tulkintaa.

”Opin, että yhdestä maailman pisteestä saattaa kertoa kaikki tarinat. Tähän olen liittänyt vain murto-osan niistä. Nämä ovat kertomuksia alkumerestä ja tulikuumasta hiekasta. Fosforinhohtoisista kaloista, siitä kuinka ihmisen rakkaus voi olla yhtä ehdotonta kuin lapinkoiran lempi. Näissä tarinoissa kuljetaan Afrikan orjalaivoissa, Rion faveloissa, Volgan mutkassa Tsheremissien mailla ja vallankumousta edeltäneessä Pietarissa, Berliinin kristalliyössä. Ne kertovat rakkaudesta ja sen kaipuusta, sätkimisestä ja uskollisuudesta.”

Tuntuu kovin vaikealta lähteä purkamaan sanoiksi ajatuksiani tästä novellikokoelmasta. En tiedä mistä se johtuu, mutta yritetään kuitenkin. Ensinnäkin pidin Piippuhyllystä kovasti. Kätilöstäkin tuttu Pietari Kutila eli palonaama on kerännyt elämänsä aikana piippuja ja kertoo nyt kymmenen tarinaa piippujen takaa. Hän kirjottaa tarinoita muistiin lahjana tyttärelleen. Tarinat kuljettavat ympäri maailmaa Kuolleen Miehen vuonolta aina Berliinin ja Rion kautta orjalaivalle.

Sen lisäksi, että novelleista bongasi tuttuja henkilöitä Kätilöstä, löysin yhteyksiä myös kirjan eri novellien sekä todellisten historian tapahtumien väliltä. Kettu osaa yhdistää nämä eri tekijät taitavasti saaden kokoon yhtenäisen novellikokoelman, mutta silti jokainen novelli säilyy omana tarinanaan. Muutaman kerran päädyin myös googlailemaan joitakin historian henkilöitä tai tapahtumia, sillä oma historiantuntemukseni on toisinaan valitettavan puutteellista. Novelleja voi kuitenkin lukea ilman tietoa historian tapahtumista, mutta ainakin itseäni nämä tarinat innostivat selvittämään niiden taustoja. Kiinnostuksen herättäminen historiaa kohtaan on kuitenkin minun mielestäni vain positiivinen asia, joten siitä pisteet myös Ketulle.

Jokainen novelli on omalla tavallaan hieno ja niiden muodostama kokonaisuus onkin ehkä tämän kokoelman paras puoli. Novellit olivat juuri sopivan pituisia tarinaan uppoutumiseen, joskin muutamaan olisin voinut paneutua vielä syvemminkin. Omiksi suosikeikseni nousivat ensimmäinen novelli Kristalliyö, jossa Pietari on vierailulla ystävänsä Fritz Angelhurstin luona 30-luvun lopun Berliinissä sekä loppupuolen Mulukukka, jossa päästään vahvimmin mukaan Kätilön tarinaan. Ja osansa kehuista ansaitsee myös jo aiemmin lukemissani teoksissa tutuiksi tullut Ketun kieli. Se on tunnetusti varsin rajua, mutta samaan aikaan myös niin ihanaa ja puoleensavetävää.

Piippuhylly herätti minussa vahvan tahdon lukea Kätilö uudestaan ja samalla palata niihin lukukokemuksiin, joita Kätilö minussa herätti. En kuitenkaan lue kovin usein kirjoja uudestaan, sillä lukemattomiakin kirjoja tuntuu olevan niin paljon edessä. Ehkä ensimmäisenä helpotuksena voisin koittaa etsiä lukioaikaisen kirja-arvosteluni Kätilöstä ja palata sen kautta omiin ajatuksiini. Ja pian voisin lukea lisääkin Kettua. Surujenkerääjä ja Hitsaaja houkuttelisivat molemmat kyllä kovasti. Piippuhyllynkin tulen vielä joskus lukemaan uudestaan, sillä uskon novellien aukeavan eri tavalla uudella lukukerralla. Ja kuten jo ehkä yllä olevasta käykin ilmi, voin Piippuhyllyä suositella jokaiselle Kätilöstä pitäneelle.

Olen pikkuhiljaa yrittänyt päästä novellien maailmaan mukaan ja viimeistään nyt alkaa tuntua siltä, että kyllä novellitkin voivat olla minua varten. Välttelin niitä pitkän aikaa vain siitä syystä, että koulun äidinkieli oli tarjonnut minulle melko surkean kuvan novelleista ja niiden lukemisesta. Aina piti analysoida ties mitä piirteitä ja ainakin itseltäni se vei koko ilon. Nyt, kun olen alkanut lukea novelleja vapaasti, olen huomannut niiden olevan paljon muutakin kuin väkinäistä tulkintaa ja epätoivoista merkityksien etsimistä. On ihanaa, kun luettua novellia saa jäädä pohtimaan juuri siksi aikaa kuin itse haluaa, eikä tarinalle ole pakko etsiä mitään syvällisempiä merkityksiä. Saa vain nauttia lukemastaan. Jos jollain on suositella hyviä novelleja tai novellikokoelmia luettavaksi, kuulisin niistä mielelläni.

★★★

Anni Polva: Tiinalla on hyvä sydän

Processed with VSCO with c1 preset
Anni Polva: Tiinalla on hyvä sydän
Karisto 2002 (15. painos, 1.painos 1961)
146s.

En muista, kuinka alun perin tutustuin Anni Polvan Tiina -kirjoihin, mutta muistan minulla olleen listan, johon olin kirjoittanut kirjoja ylös ja sieltä aina viivasin yli lukemani kirjat. Rakkaus listoihin on siis ollut havaittavissa jo lapsena. Myös äitini on lukenut lapsena näitä kirjoja, joten on ihan mahdollista, että hän on minut Tiinojen pariin vinkannut. Sitäkään en muista pääsinkö koskaan listaani loppuun asti, mutta monen monta Tiinaa minä kyllä luin.

Tiinalla on hyvä sydän on sarjan kuudes kirja. Kaikkiaanhan kirjoja on julkaistu yhteensä huimat 29. Kesäloma on juuri alkamassa ja kouluun saapuu kirje, jossa Minna niminen nainen pyytää koulusta tyttöä muutamaksi viikoksi luokseen. Opettaja olettaa, että kirjoittaja on vanha ja avun tarpeessa. Kukaan muu tytöistä ei suostu lähtemään, joten Tiina lupautuu tehtävään. Niimpä hän matkustaa heti loman alettua maalle auttamaan vanhusta. Kylästä ei löydy ketään vanhaa ja sairasta Minnaa, mutta Miina sentään löytyy. Tiina ryhtyy avustamaan Miinaa ja vilpittömyydellään ja hyväuskoisuudellaan hän saakin Miinan asioita oikein mainioon järjestykseen. Lopulta selviää, että Tiinan olikin todellisuudessa tarkoitus mennä ihan toiseen taloon ja kerkeäähän Tiina muutamaksi viikoksi oikeaankin paikkaan.

”– Miinastapa minä hyvinkin ja Isolan emännästä ja tuosta äskeisestä isännästä. Sinä olet hoidellut heitä kuin paraskin lääkäri. Totta puhuakseni, paljon paremmin kuin moni lääkäri. Minä lastoitan katkenneita jalkoja ja puhkon märkiviä paiseita, mutta sinä hoidat menestyksellä kovettuneita sydämiä.
Tiina ei ymmärtänyt mitä mies tarkoitti, mutta sen silmistä näkyi, että se oli jotakin hyvää.”

Mielestäni kirja on erittäin hyvä oman aikansa kuvaus. Tiina elää yhdessä isän, äidin ja isoveljen kanssa. Isä käy töissä ja äiti hoitaa kotia. Veljen kanssa ollaan jatkuvasti hieman riitaisissa väleissä, mutta silti sisaruksilla on erittäin lämpimät välit. Tällainen ydinperhe on varmasi ollut 1960-luvun Suomessa juuri se tavoiteltu ja jollakin tavalla myös ihailtu perhemuoto. Sen sijaan Tiina, hieman vallattoman tyttönä on epäilemättä haastanut ajan normaalia kuvaa tytön roolista. Kirjassakin tulee monta kertaa esille, kuinka hän ei osaa pitää vaatteitaan siisteinä tai käyttäytyä aivan odotusten mukaisesti. Ei  Tiina kuitenkaan pahaa tarkoita missään vaiheessa, hän vain puolustaa omaa käsitystään oikeanmukaisuudesta ja jaksaa samalla uskoa kaikista ihmisistä hyvää.

En tiedä, kuinka suosittuja Tiinat nykypäivänä ovat, mutta sopivat kyllä mielestäni edelleen vallan hyvin luettaviksi. Kirjassa pohdittiin ja käsiteltiin hyvällä tavalla oikeudenmukaisuutta, kiusaamista ja ystävyyttä. Näin vanhempana kirjasta sai myös aivan uudenlaista näkökulmaa irti. Samaistuin myös joihinkin kohtiin kovasti ja ainakin Tiinan ja hänen veljensä välit toivat kovasti mieleen itseni ja veljeni lapsina. Voinkin suositella kirjoja kaikenikäisille.

”– Älä sitä nyt ihan yksinäsi halaa, hän torui isää, anna kun minäkin katson hiukan. Kappas vain, se on tainnutkin olla lihapatojen ääressä, koska on pyöristynyt ainakin viisi kiloa.
 – Itse sinä olet pyöristynyt, Tiina oli tarttua velipoikaa tukasta, mutta huomasi sitten, että se ei sopinut kotiintulotervehdykseksi.
– Näkyy sinullekin kasvaneen tällä ajalla kaksi parranhaiventa lisää, hän keksi sanoa. Riita oli sillä tasoitettu, sillä veljen suurin suru oli hänen karvaton leukansa.”

Mikäli kiinnostaa tutustua lisää Tiinoihin liittyviin juttuihin. Niin Yle julkaisi naistenpäivänä vuonna 1991 kuvatun kuusiosainen Tiina -sarjan, joka on nyt vuoden katsottavissa Areenasta. Lisäksi Elävästä arkistosta löytyy pätkä, jossa Anni Polva kertoo kirjojen synnystä. Kirjathan perustuvat osittain Polvan omiin kokemuksiin ja esimerkiksi Tiina on yhtä vallaton kuin hän itse oli lapsena.

Luetaanko tämä? -blogissa käynnistyi helmikuun alussa Lapsuuteni kirjasuosikit -haaste, johon tällä kirjalla osallistun. Itselläni on pyörinyt enemmän ja vähemmän aktiivisesti lapsuuden kirjasuosikkien uudelleenluku mielessä, joten haaste tuli oikein sopivaan aikaan. Oli ihana pyöriä kirjaston lasten- ja nuortenosastolla ja bongailla tuttuja kirjoja. Valinnanvaikeus meinasi iskeä, sillä olisi tehnyt mieli kantaa kotiin, vaikka kuinka monta lapsuudesta tuttua kirjaa. Seuraavaksi odotan vielä kotikaupunkini kirjastoon pääsyä, siellä fiilikset voivat olla vieläkin nostalgisemmat ja eiköhän joitain kirjoja löydy luettavaksi myös omasta hyllystä. Siispä takaankin, ettei tämä tule jäämään minun ainoaksi haastekirjakseni.

★★★