Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Sirpa Kähkönen: Graniittimies
Otava 2014
334s.

Sirpa Kähkösen Graniittimies on ollut lukulistallani ilmestymisestään asti ja viimein vuoden lopussa sen kannoin kirjastosta mukanani kotiin. Muutaman kerran ehdin kuitenkin vielä lainan uusiakin ennen kuin tartuin kirjaan ihan oikeasti ja aloin lukemaan. Odotin kirjalta paljon, sillä olin lukenut siitä monesta suunnasta vain kehuja ja onhan Graniittimies ollut myös ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi vuonna 2014. Onkin ihan tavanomaista minulle venyttää kirjaan tarttumista, mikäli odotukset ovat kovin korkealla. Ehkä ajattelen siirtäväni mahdollista pettymystä hieman pidemmälle tulevaisuuteen, mutta samallahan siinä saattaa jäädä mahdollinen lempikirjakin lukematta. Graniittimies oli kuitenkin omalla kohdallani ikävä kyllä ensimmäistä sorttia ja tuotti pienen pettymyksen. En jostain syystä tuntunut pääsevän kirjaan kunnolla missään vaiheessa mukaan. Osasyynä saattoi olla kovin kiireinen helmikuu, jolloin kirjaa tuli luettua pätkä silloin ja toinen tällöin. Toisaalta ehkä juuri se etten päässyt tarinaan kunnolla mukaan aiheutti sen, että kirjaa tuli luettua vain pienissä pätkissä, enkä uponnut tarinaan pidemmäksi aikaa oikein missään vaiheessa.

Graniittimies kertoo Iljan ja Klaran tarinan. He ovat nuoria suomalaisia, jotka hiihtävät Suomesta aatteen perässä Neuvostoliittoon. Siellä alkaisi uusi parempi elämä, jonka vuoksi kannattaa hylätä kaikki tuttu ja turvallinen sekä vaihtaa nimi ja kieli. He asettuvat Petrogradiin, jossa elämä tuntuu lähtevän pikkuhiljaa sujumaan. Ilja etenee puolueen arvoasteikoilla, Klara on löytänyt tehtävänsä katulasten auttamisen parista ja ystäviäkin pari on itselleen löytänyt. Muttta pian Petrograd onkin jo Leningrad ja uudet hankaluudet alkavat varjostaa elämää.

Ajatuksenahan kirja on kuin minulle suunnattu. Pidän kovasti kirjoista, jotka kertovat historiallisista tapahtumista sopivan realistisen näkökulman kautta. Minusta on ihana upota toiseen aikaan ja pohtia, millaista elämä silloin on ollut. Tähän kirjaan en kuitenkaan päässyt uppoamaan, vaikka kovasti olisin halunnutkin. Ei kirja kuitenkaan täysi pettymys ollut. Kähkösen kirjoitustapa oli mieleeni ja pidin kirjan alussa minäkertojan muotoisesta kerronnasta. Lopussa useat eri kertojat antoivat erilaisia näkemyksiä tapahtumiin, mutta välillä meinasin pudota kärryiltä siinä, kuka nyt olikaan vuorossa. Kirjan henkilöistä pidin myös ja mielestäni ne vaikuttivat varsin realistisilta.

Kirja oli kaiken kaikkiaan luettava ja pystyn kyllä ymmärtämään, miksi niin moni tähän on tykästynyt. Se jokin vain minun kohdallani puuttui, mutta eihän kaikkia kirjoja ole luotu kaikille. Pitkään pohdin kahden ja kolmen tähden välillä, enkä tiedä olenko varma lopullisesta arvosanastani vieläkään. Nyt kuitenkin kaksi tähteä tuntuu oikeammalta arvosanalta.

★★